Lumotun Hallan Maa

Lumotun Hallan Maa on Vaalan Pelson kylällä sijaitseva elämyspuisto. Kyläläiset ja paikalliset ITE-taiteilijat ovat luoneet puiston vuosia sitten talkoovoimin. Aikoinaan puistossa on järjestetty erilaisia tapahtumia ja se on ollut paikallisten vilkkaassa käytössä. Vuosien saatossa puisto betoniveistoksineen kuitenkin rapistui ja vaipui unholaan.

Pelsolainen nuori keksi Lähde! -hankkeen Taidekummitoiminnan Nuorten työpajalla idean elämyspuiston kunnostamisesta. Lumotun Hallan Maasta tuli yksi Pohjois-Pohjanmaan Tää on mulle tärkee -kohde. Nämä ovat lapsuus- ja kouluajan luonnon- tai kulttuuriympäristöjä, joiden pohjoispohjalaiset nuoret toivovat säilyvän jatkossakin tai joita haluavat nostaa esiin.

Lumotun Hallan Maan kunnostusta on tehty yhteistyössä Vaalan Nuorten työpajan, Valmennuspaja Lokin, Verty-hankkeen, Lähde! -hankkeen, Vaalan Kulttuuriklubin ja Pelson kyläyhdistyksen sekä Maaseudun sivistysliiton Tää on mulle tärkee –hankkeen kanssa. Viimeisimpänä puistoon on tehty sen tarinaa täydentävä Toivomuskaivo-ympäristötaideteos.

Saat lisätietoa Lumotun Hallan maasta:

• Radio Suomi Oulun kuunnelmasta!
• Kulttuurikauppilan sivuilta!

Lue lisää Tää on mulle tärkee -kohteista Maaseudun sivistysliiton sivuilta:

Tää on mulle tärkee

Hallan Lumoustarina

Kirjoittanut Kerttu Mehtälä

Kauan, kauan sitten asui Uralilla jättiläisiä. Ne olivat suuria, hiukan kömpelöitä otuksia. Ulkonäöltään ne olivat hyvin monen näköisiä.

Uralilla asuivat myöskin Jörö ja Marina. Jörö oli tumma, vahva poika ja Marina vaalea tyttö. Marina oli kaunis, monen pojan unelma ja Jörökin oli iskenyt silmänsä Marinaan. Jörö tiesi, että Marina pitää erityisesti kalasta. Jörö oli myöskin kuullut, että lännessä, jonne aurinko laskee, oli matala merenlahti, jossa oli suuria kaloja helposti saatavana.

Jörö kertoi Marinalle tiedostaan ja pyysi tyttöä mukaansa seikkailulle. Marina tuumi hetken ja suostui pojan ehdotukseen, olihan Jörö aivan mukava poika ja jos juttu pitää paikkaansa, saisi syödä kalaa joka päivä.

Nuoret kulkivat päivän, toisenkin, ja vielä monta päivää kohti auringon laskua, kunnes he saapuivat hiekkavaarojen luo. Edessä oli matala merenlahti. Onkohan tämä se paikka, josta huhu kertoi, mietti Jörö. Teen tähän nuotion paikan, teetkö sinä kaunokainen nuotiotulet, niin käyn kalastamassa.

Ilmasto oli lauhkea. Kesä oli pitkä ja talvi lyhyt ja leuto. Ruokaa oli yllin kyllin ja Jörö tykkäsi Marinasta paljon ja oli onnellinen kahdestaan Marinan kanssa. Marina alkoi kuitenkin jonkin ajan kuluttua kaivata muitakin jättiläisiä. Hankitaan lapsi, esitti Jörö. Niin hankittiin jättivauva.

Vauva oli Marinasta kaunein lapsi, jonka hän oli koskaan nähnyt. Vauvalle annettiin nimeksi Mallu. Nyt Marinakin viihtyi hyvin, kun hänellä oli seuraa silloinkin, kun Jörö oli kalastamassa tai metsästämässä.

Marina kutoi ketunkarvoista Mallulle nuttuja ja käsineitä. Ompeli peuran nahoista tossuja ja nutukkaita. Lapselle piti saada myöskin leluja, niitä Jörö teki puusta ja kivestä. Hän väänteli pajuja palloiksi ja punoi juurista monenlaista mukavaa.

Uralilta arvailtiin, että nuoret olivat löytäneet hyvän paikan, koska eivät ole palanneet takaisin. Sieltä lähti muitakin jättiläisiä katsomaan parempia kalavesiä. He löysivät Jörön ja Marinan asuinpaikan nykyisiltä Rokuanvaaroilta.

Jättiläiset asettuivat asumaan Jörön naapuriin. Aluksi kaikki meni hyvin, kalaa riitti kaikille yllin kyllin. Sitten, kun perheet kasvoivat ja ravinnontarve lisääntyi, toiset jättiläiset olisivat tulleet Jörön hyville kala-apajille.

Jörö ajoi heidät pois kalastusvesiltään. Siitä alkoi kyräily ja vihanpito. Toiset katsoivat kateellisena Jörön saaliita ja päättivät kostaa Jörölle. Jättiläiset panivat kaiken järkensä yhteen. Tukitaan salmi, niin eipä Jörölle nouse lohet kalavesille.

Nykyisen Ruotsin keskivaiheilla oli salmi, josta merivesi pääsi Pelsonlahdelle asti. Jättiläiset päättivät täyttää salmen ja saivatkin sen täytettyä. Sitten ne vielä kahlasivat mereen ja työnsivät mannerta itään päin. HIIO HOI, hiio hoi, huusivat jättiläiset, huusivat ja ponnistivat niin lujasti, että maa nousi ja vedet vyöryivät pois ja entisestä kalaisesta merestä tuli upottava, hyllyvä suo.

Nyt alkoi nälkä kurnia Jörön ja Marinan perheessä. Perheeseen oli saatu vielä lisää poikia ja tyttäriä. Mallu oli vanhin, sitten syntyi Sauron, Turre, Tuura, Ralle, Milla ja Hasseli oli nuorin, eikä hänelle ollut ruokaa tarpeeksi niin hänestä tuli metrin mittainen, kiukkuinen kääpiö.

Hän sai napattua jotakin ruuakseen, koska oli pienempi ja ketterämpi kuin veljensä. Toiset alkoivat nimitellä häntä hiideksi. Suurista jättiläisistä tuli heikkoja ja ne piiloutuivat kuka minnekin. Sama kohtalo kohtasi muitakin seudulla asuneita suuria jättiläisiä.

Hasseli tapasi muita kääpiöksi jääneitä jättiläisiä lähiseudulta. Hiidet olivat karvaisia, nopeajalkaisia, muita vältteleviä otuksia. Ne lyöttäytyivät yhteen, mutta olivat hyvin riitaisia ja kiukkuisia. Seudulla kuului usein kamalaa riitaa. Hiidet ulvoivat ja jyrisivät kuin ukkonen.

Etelään päin muuttaneet jättiläiset kuulivat kummia ääniä ja alkoivat kutsua yhdyskuntaa metelin väeksi. Ne tulivat katsomaan, mikä tämän metelin aiheutti. Hiidet näkivät suuret jättiläiset ja pelästyivät, koska tiesivät heidän vihansa.

Hiidet päättivät piiloutua soistuneelle merenlahdelle, jota nyt kutsuttiin Pelsonsuoksi. Sinne eivät jättiläiset halunneet tulla ja niin hiidet saivat asua rauhassa vähän aikaa. Hiidet keräsivät puiden parkkia poluille, söivät mitä suuhunsa löysivät. Ne eivät kaivanneet muiden seuraa, vaan viihtyivät parhaiten yksinään. Tosin ne huvittelivat toisiaan kiusaamalla ja riitelemällä.

Pohjoisessa oli yksi jättiläinen, Hallavaari nimeltään, se rakasti kylmää ja erityisesti kesähallaa. Se etsi uusia valloitusalueista ja matkallaan harppoi Rokuan rinnettä kohti auringon laskua. Onpas hyvät hallamaat, totesi Hallavaari Pelson aukeaa katsellessaan. Tässäpä minulle elintilaa, tuumi Hallavaari. Vaimokseen Hallavaari ryösti Rokuanvaaran peikon tyttären.

Heille syntyi kolme poikaa Viima, Pyry ja Rimppa. Veljet alkoivat kutsua nuorinta veljeään Rimpaksi, koska tämä oli pieni ja laiha. Lisäksi Rimppa tykkäsi auringonvalosta ja kukkasista Hallavaarikin väheksyi nuorimmaistaan, mutta Hallamuori tykkäsi tästäkin pojastaan. Muoria harmitti, kun toiset kiusasivat ja pilkkasivat pieneksi jäänyttä poikaa.

Viima piti kylmistä tuulista ja puhalteli kylmää ympärilleen. Pyry pöllyytti lunta niin, että suolla ei nähnyt eteensä. Hallaperheen tulo teki ilmat kylmiksi. Talviaika jatkui monta kuukautta ja kesälläkin Hallavaari huokui kylmää suonsilmästä.

Veljet härnäsivät Rimppaa. On siinä meillä veli, paistattelee aurinkoa, kuin raukka, tykkää perhosista ja sammakoista. Heikkokin olet, kuin akka. Rimppa suuttui ja päätti mennä Metsänhaltijan luo hakemaan loitsua, että tulisi yhtä suureksi kuin toisetkin veljensä.

Metsänhaltijan maja löytyi silloin, kun Metsänhaltija antoi sen löytyä. Haltija ei yhtään tykännyt Hallanväestä. Pähkinäpensaat, tammet, jalavat ja monet muut kasvit olivat kuolleet Hallavaarin tultua.

Ensin Metsänhaltija aikoi mennä piiloon, mutta päätti kuitenkin kysyä, mitä asiaa Rimpalla oli. Auta minua, että tulen yhtä vahvaksi kuin veljenikin, pyysi Rimppa. Miksi niin tekisin, kysyi Metsänhaltija. Mitä sinä annat minulle, jos teen sinut isoksi? Mitä sinä haluaisit, kysyi Rimppa. Tuo minulle veljiesi karvatupsu, samoin isästäsi ja äidistäsi, pyysi Metsänhaltija.

Pahaa aavistamaton Rimppa teki työtä käskettyä. Seuraavana päivänä oli Rimpalla mukana karvatupsut kaikilta Hallaperheen jäseniltä. Metsänhaltija hykerteli käsiään. Nyt hän saisi Hallaperheen heikoksi. Odota niin annan sinulle taian, lupasi Metsänhaltija.

Tässä tammenlehti, mene suonlaitaan ja lausu loitsu, jonka annan. Samalla lennätä lehti ilmaan. Rimppa tuskin malttoi odottaa suonreunaan, kun lausui: Piiperi, paaperi, pieneksi suuri ja suureksi pieni.

Samalla tuuli lennätti tammenlehden vähän matkan päähän. Rimppa kasvoi suuremmaksi ja oli hyvin iloinen kasvettuaan melkein veljiensä kokoiseksi. Pollevana Rimppa lähti näyttämään itseään perheelleen.

Ihmeekseen hän ei nähnyt kotiaan, ei veljiään, eikä äitiään ja isäänsä. Hämmästyneenä Rimppa istui mättäälle. Mitä tämä on, kuului ääni hänen läheltään mättäältä. Mitä on tapahtunut, ihmetteli toinen ääni. Nyt Rimppa näki pieneksi muuttuneen Hallaperheen ja koti olisin pikkuruinen, veljet polven korkuisia, tuskin sitäkään, samoin Hallavaari ja muori. Vasta nyt Rimppa huomasi, mitä oli tapahtunut.

Loitsuhan kuului: Pieneksi suuret ja suureksi pienet. Rimppa kauhistui. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Rimppa lähti heti Metsänhalijan luo takaisin, vaatimaan loitsua peruutettavaksi. Metsänhaltijalle sopi hyvin, että Hallaperhe oli menettänyt voimansa, eikä se suostunut taikaa peruuttamaan.

Vasta nyt Rimppa huomasi, miten suureksi olivat sammakot, perhoset, toukat ja hämähäkit tulleet. Käärmekin oli monen metrin pituinen. Hallavaari oli vihainen Rimpalle, samoin veljet. Rimppa itki, mutta asialle ei voinut mitään, taika säilyi.

Metsänhaltija ei suostunut taikaa peruuttamaan, koska hänen toiveensa oi täyttynyt. Metsänhaltijaa ei ollut kuitenkaan tarkoittanut taikoa eläimiä, mutta jokin loitsussa oli mennyt pieleen, koska Haltija oi tarvinnut loitsua harvoin.

Alueen luonnottoman suuret eläimet valittivat nälissään. Ravintoa ei niin suurille eläimille riittänyt. Eihän Metsänhaltija halunnut eläimille mitään kärsimyksiä. Siksi Metsänhaltija taikoi kärsivät eläimet kiviksi. Samalla Rimpan isä ja äiti sekä veljet muuttuivat kiviksi.

Eläinten kärsimys loppui ja aikojen myötä sammal peitti eläimet. Suo oli upottavaa ja siellä ei liikkunut ketään pitkiin aikoihin. Sitten, kun suo kuivui ja siellä voi liikkua, huomattiin sattumalta sammaleen peittämät eläimet ja ne puhdistettiin.

Nyt voit käydä tutustumassa niihin Lumotun hallan maassa